Tämän jutun olen kuullut emännältäni ja laitan sen tähän luettavaksi …

IDAN KAKSI VUOSIKYMMENTÄ

Idan tarina alkaa, kun Turussa syntyi aikoinaan Virtasen kenneliin Millan Cha-Lei-Dinille viisi terhakkaa pentua, isä Sing-Sing ei ollut vankilan kasvatti, vaan Suomen muotovalio. Perheeseemme koira tuli vahingossa, sillä alun perin tarkoitus oli hankkia äidilleni uusi seuralainen. Lehti-ilmoitus sai meidät kiinnostumaan Turussa myytävistä apson pennuista. Valinta oli tehtävä aran mustan pojan ja itsevarman ruskean peikkotytön välillä, jälkimmäinen matkasi sitten marraskuussa sylissäni villahuiviin käärittynä Tampereelle. Ja niinhän siinä kävi, että viikossa pieni karvapallo valloitti vei sydämemme, eikä siitä raaskittu enää luopua. Ensi kertaa isäntäkin teki hankinnan lukematta tuotevertailuita.

Sukutaulua löytyi äidin puolelta emän emän isä Sharbo Ka-Zur Chan ja emän emän emä Millan Sentru. Marillon Irmean eli Idan mukana saadun rotuselostuksen mukaan apso on itsevarma ja aika pian selvisi, että se tarkoitti itsepäistäkin. Ja luonteeltaan vahti, joka oli totta sekä helppohoitoinen, joka oli suhteellinen käsite. Ida oli hyvämuistinen, kun se pentuna ystävystyi, niin kaveruus säilyi vaikkei vuosiin tavattukaan. Aikuisena Ida valikoi hyvin tarkkaan kaverinsa ja emäntä oli hänelle kaikkein tärkein. Ida ymmärsi myös ihmisten kieltä, joskus liiankin hyvin.

Peikkotytöstä vaaleaksi kaunottareksi
Ensimmäisinä kuukausina meitä huolestutti Idan ruokahaluttomuus ja sitten kun alkoi maistua, ruokaa tuli annettua liikaa. Niinpä ensimmäisessä pentunäyttelyssään 1982 arvostelu oli: vankka luusto ja rakenne, kaunis häntä, liikkuu hyvin silloin kun haluaa, esitellään valitettavasti liian lihavana.

Tätä ennen pörröisestä peikosta oli kehkeytynyt upea vaalea pitkäturkkinen kaunotar, väriltään soopeli ja korvissa sekä hännässä koristeena tummat reunukset. Maata viistävän turkin hoito ei ollut enää helppoa, sillä se huopui ja takkuuntui.

Talvella siihen tarttuu lumi ja kesällä se toimii katuharjana. Eikä Ida-neiti koskaan pitänyt harjaamisesta, voimia oli laittaa vastaan jo pentuna ja vielä iäkkäänäkin. Samalla tuli todetuksi äänialan ja repertuaarin laajuus. Turkkia ei koskaan leikattu ja isännän kaulaliinakin on Idan irtokarvoista kudottu. Eka leikkikavereina olivat ikätoveri, saksanpaimenkoira Eppu sekä musta Wilhelmi-kani, jota Ida alituiseen ahdisteli ja kaksi kattia sekä karitsoita.

Omaperäiset harrastukset
Pennulle oli hankittu oma nukkumakori ja päätetty, että sängyssä nukkuvat vain ihmiset. Jotenkin tässä lipsuttiin ja pian koko perhe nukkui samassa sängyssä. Vanhemmiten Ida tosin siirtyi tyynyltä jalkopäähän. Jo pennusta alkaen Idalle olivat omat lelut tärkeitä ja energiansa se purki vain niihin. Harrastuksiin kuului kiskoa pehmoleluista sisukset ulos. Ihka oman pallopelinkin hän kehitti ja välillä tuli kiukkuinen haukku, jos lyönti tassulla ei onnistunut vaan pallo jäi matalan tarjoiluvaunun alle.

Kesäinen mökkielämä oli Idalle aika raskasta, sillä aurinkoa täytyi ottaa aina emännän kanssa ja saunaankin oli päästävä vaikka oven alitse. Ensi kokemus uimisesta jäi myös viimeiseksi, sillä kun emäntä meni uimaan, niin Ida hyppäsi heti perään ja upoksiin. Selvittyään siitä se pysytteli vain laiturilla vahdissa haukkuen vimmatusti, jos joku ui muutamaa metriä pidemmälle. Lumesta Ida nautti ja eka kevät hankala kun sen myötä katosivat pisipaikatkin. Joulu ja varsinkin kaikkien lahjapaketit olivat vuoden huippuhetki.


Idan lempiruoka oli kiinalainen annos; kanaa, riisiä ja katkarapuja. Ja riisi säilyi ruokavaliossa koko pitkän iän, lisukkeet vaihtelivat sisäelimistä rasvattomaan paistiin, maksa olisi ollut herkkua. Jo pentuna Ida oppi myös saamaan palkkion eli suklaanapin, kun toimitti asiansa ulkona ja kuvauksissa se oli aina välähdys ja nappi. Sama suklaamerkki maittoi sitten koko elämän ajan.

Näyttelyissä tuli kehujakin - Oli hyvä pää ja purenta, sekä etuosa, mutta hännän kiinnitys alhaalla, eikä nosta häntäänsä. Tähän oli kyllä selkeä syy, Ida laahasi häntäänsä olleessaan masentunut, eikä pitänyt vieraista, eikä niin ollen myöskään tuomareista. Ida ei viihtynyt areenalla, mutta kivoja kavereita sieltä löytyi, Lelunkin kanssa käytiin korttivaihtoa. Idan näyttelyssä käynti loppui, kun emännästä ei ollut esittelijäksi ja olisihan se rajoittanut Idan elämääkin. Ajateltiin kokeilla sitten joskus senioriluokassa, mutta sekin jäi.

Maalla oli mukavaa

Muutto Tampereelta Juupajoelle rivitaloon työllisti Idan oman pihapiirin vahtimisessa, mutta nopeasti se oppi oman pihan rajat ja pysyi myös siellä. Tarkkana piti olla, etteivät ainakaan vieraat miehet päässeet liian lähelle emäntää, samoin leluihin ja ruokiin ei vierailevilla kissoilla ja koirilla ollut syytä koskea. Maalla tuli tavaksi myös lelujen ulkoiluttaminen, ainakin silloin kun emäntä palasi kotiin.

Ida sai vielä vanhoilla päivillään uuden ystävän, jack russeli Benjamin, jonka käytös ei ollut aina herrasmiesmäistä, sillä kylään tullessaan se syöksyi suoraan sänkyyn lääppimään ja tätä Ida ei oikein ymmärtänyt. Sakemannipoikien kanssa sujui hyvin, mutta naisten kesken tuli kerran paha konflikti ja välit katkesivat kokonaan. Kaimansa Ida Ahlbergin mukaan näytteleminen on verissä, bravuurinumero on jääkapiin edessä esitetty surkea ja nälkiintynyt koiraraukka, joka tehosi etenkin lomahoitajiin.

Sairaudet eivät Idaa vaivanneet, tosin kymmenenvuotiaana se äkillisen kohtutulehduksen, mutta kunnan eläinlääkäri suoritti heti sunnuntaina leikkauksen ja Ida toipui siitä parissa päivässä. Vakuutusyhtiö oli jo kyllä sanonut jo vakuutuksen irti koiran korkean iän vuoksi. Viimeisinä vuosina vanhuuden kaihi heikensi näkökykyä, mutta se ei elämää haitannut, mitä nyt otsatukka täytyi vaihtaa letiksi. Hajuaisti ja valikoiva kuulo säilyivät ja mikrouuni sekä jääkaapin oven ääni kutsuivat. Hammaskivi alkoi taas 18-vuotiaana haitata ruokailua ja kun Ida oli hyvässä kunnossa ja sydän kävi kuin pieni veturi, niin nukutus oli mahdollista. Lääkäri totesi, että Ida on elänyt oikeastaan jo kaksi elämää. Ida hyppi vielä viimeisinä vuosinaan vauhdilla sänkyyn ja sohvalle, mutta kun sitä kerran nosteltiin jalan venähdyksen vuoksi, niin hän huomasi, että mitä sitä itse vaivautua. Ja muutenkin se saattoi vanhempana ottaa asiat vähän rauhallisemmin, parhaat nautinnot olivat syöminen ja pehmeä sänky.

Vuonna 2001 viikkoa ennen 20-vuotissyntymäpäiväänsä Ida nukkui pois emäntänsä sylissä. Ensin ajateltiin olla ilman koiraa, toista samanlaistahan ei mistään olisi saanut, mutta sitten runsaan puolentoista vuoden suruajan jälkeen alettiin jo katsella tarjolla olevia kääpiökoirien tyttöpentuja netistä. Vaikka Lhasa Apso ei ollut ainoa rotuvaihtoehto, niin siihen sitten varmuuden vuoksi päädyttiin, kun Kirkkonummelta löytyi Kennel Beneficistä yksivuotias pikkuprinsessa Minni, joka valloitti emännän ja hurmasi isännän ja kotiutui nopeasti Korkeakoskelle – mutta siitä asiasta sitten myöhemmin…